Lukijoiden kertomuksia löytökoirista

ILO JAKAA ONNELLISET ASIAT

On suuri ilo jakaa onnelliset asiat toisten kanssa. Tällä sivulla on siihen mahdollisuus. Otamme vastaan postia ihmisiltä, joilla on omia kokemuksia löytöeläimistä korjatakseni niitä ennakkoluuloja, mitä löytöeläimiä kohtaan on. Niiden pelastaminen kurjista oloista palkitsee, sen ovat yhä useammat saaneet todeta.

  • Nellyn tarina – Nadia Tiainen, Kokkola
  • Vanni Tallinnasta – Elina Hiltunen, Heinola
  • Luisa toi elämääni sisältöä – Anna-Maija, Kotka 
  • Onnettomuuspaikalta kadonnut – Senja Juusola, Jämsä
  • Mitä Allille olisi tapahtunut? – Elina, Lieto

NELLYN TARINA

Olin pitemmän aikaa pyytänyt mieheltäni lupaa saada ottaa meille koiran. Mieheni oli vastaan, koska minulla ja kaikilla neljällä lapsellamme on astma. Juttelin lastenlääkärin kanssa asiasta ja olin varma, että hän tyrmää sen oitis, mutta eipä vaan tyrmännytkään! Allergiatesteihin mentiin ja kun lääkäriltä tuli lupa koiran hankkimiselle, mies heltyi oitis! Alkoi tiivis netissä istuminen ja koirien etsiminen. Mietittiin eri koirarotuja, mutta päädyttiin siihen, että annamme kodin koiralle, joka meitä eniten tarvitsee, olipa rotu mikä hyvänsä. Toinen kriteeri oli se, että koiran tulee tulla lasten kanssa toimeen.

Yhtä koiraa kävimme katsomassa Ylivieskan eläinsuojeluyhdistyksellä (olimme tuolloin varmoja, että otamme juuri tuon koiran ja koko perhe odotti innoissaan tulevaa perheenjäsentä), mutta tämä kyseinen koira ei vain tuntunut ”omalta”, kun kävimme juhannusaattona 2009 sitä tapaamassa. Minä ja mieheni tunsimme sen heti. Tuli voimakas tunne, että koira on tarkoitettu jollekin muulle perheelle, vaikka ihana olikin.

Soitimme kotimatkalta lapsille, että kyydissämme ei olekaan koiraa. Voitte arvata, että pettymys oli suuri! Kuitenkin me vanhempina olimme sitä mieltä, että koira hankitaan pitkäikäiseksi ystäväksi ja perheenjäseneksi, joten sitä ei tule hepposin perustein hankkia ja jos yhtään epäröi, niin kannattaa odottaa. On kurjaa, jos koira joutuu elämään kiertolaiselämää perheestä toiseen…

Noin 20 km ennen kotia oli eläinpuisto ja minä ehdotin josko kävisimme siellä nuorimman lapsemme kanssa vähän lievittämässä pettymystä ostamattomasta koirasta, mutta kuinkas ollakkaan sieltä ”tarttui” mukaamme maailman suloisin ”vahinkopentu”! Ja kun kurvasimme kotipihaan ja muut lapset näkivät uuden tulokkaan, voitte kuvitella, että riemu oli rajaton!!!

Matoja pennulla oli paljon ja sen vuoksi sillä oli huono ruokahalu, mutta vihdoin viimein saimme ne kuriin ja rokotukset ajantasalle. Nyt Nelly voi erittäin hyvin ja ruoka maistuu!

Nelly oli meille tullessaan vajaa 3kk ja nyt se on ollut meillä vajaat 1,5kk. Koska kyseessä on pentu, tuntuu kuin perheeseemme olisi syntynyt vauva. Kova on työ, mutta suuri on ilokin! Nelly on sopeutunut perheeseemme todella hyvin ja nyt on jo oppinut sisäsiistiksi (mitä nyt joskus sattuu vahinkopissa tulemaan). Luonteeltaan Nelly on erittäin oppivainen ja supersuloinen otus! Yhteinen taipaleemme on vasta alussa, mutta tunnen, että siitä tulee erityinen ja ihana!!!!

Kaikille niille jotka haaveilevat omasta koirasta voin suositella tätä elämäntapaa koko sydämestäni. Kuitenkin suosittelen, jos mahdollista, käymään tutustumassa koiraan ennen sen hankintaa – varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia. Näin huomaa, tuleeko koira toimeen pienten lasten kanssa.

Lopuksi haluan sanoa, että perhettämme on kohdannut todella suuri siunaus, kun olemme saaneet Nellyn perheeseemme 🙂

Lisää Nellystä nyt 1-vuotiaana…

Nelly täytti viime kuussa 1 vuoden ja hänellä on ollut uskomattoman positiivinen vaikutus perheeseemme. 6-vuotiaan tyttäremme paha atooppinenihottuma on koiran myötä kadonnut kokonaan!  Muut talvet ovat menneet iho vereslihalla ollessa ja kamalasta kutinasta kärsien, yöt valvoen ja lohduttaen itkevää kutisevaa lasta… ja nyt kaikki on poissa! Lääkäri sanoi, että koiralla on ollut tyttäreemme positiivinen vaikutus ja kun lapsen stressi lievittyy, myös allergia oireet lievittyvät. Iso kiitos aihe Jumalalle! Jutta tyttäremme nimittäin sairastaa dysfasiaa, joka aiheuttaa hänelle paljon mielipahaa, kun hän ei ymmärrä aina muiden puhetta eikä tule ymmärretyksi. Mutta koiralla ja Jutalla on erityinen suhde ja Jutta osaa käsitellä ja hoitaa hienosti isohkoa koiraa. Nelly on todella tärkeä Jutalle, niinkuin meille kaikille. Hän on perheenjäsen.

Nelly on luonteeltaan kiltti, mutta osaa tehdä kolttosiakin aika lailla. Hän osaa nimittäin avata ovet…. niin sisäovet, kuin lukossa olevan ulko-ovenkin tehden omia reissua pitkin asuinaluettamme – me muut perässä juosten 😀 Vaatteita, kenkiä tai huonekaluja Nelly ei syö, mutta pojan oikomisraudat on syöty viisi kertaa viimeisen vuoden aikana! Saavutus sekin…. Hammaslääkärissä ollaan tuttu näky, kun poikamme makaa tuolissa uusi oikomisrauta muotti suussa 😀 Digitaalisia kuumemittareita on mennyt viime talvena kolme kappaletta ja yksi kännykkä…

Olemme hankkineet kääpiökaneja jonkin aikaa sitten, joita Nelly hoitaa äidillisesti. Nelly vain ilmeisesti luulee olevansa kani itsekin, kun ei ole viikkoon suostunut syömään lihaa tai jyrsimään luita, koska hänkin haluaa vain syödä porkkanoita, salaattia ja heinää niin kuin kanitkin 😀

Nadia Tiainen, Kokkola

VANNI SAAPUI TALLINNASTA

Vuosi sitten tyttäreni miesystävänsä kanssa otti löytökoiran Tallinnasta Rekku Rescue-yhdistyksen kautta. Tyttö oli noin puolivuotias ja sai nimekseen Vanni. Hänet oli ihan kadulta löydetty, joten alkuperästä ei mitään tietoa. Mutta jotain pahaa hänellekin oli tehty, koska oli samoja oireita kuin tällä sivulla aiemmin esittäytyneellä Pollollakin. Hihnaa tai pantaa laitettaessa meni maahan, säikähti kohoavaa kättä. Ilmekin oli sellainen surumielinen, alistunut, ”anteeksi että olen olemassa”-ilme.

Nyt on vuosi mennyt uudessa kodissa toisen koiran kaverina. Vanni on saanut kokea että hänestä välitetään, hänellä on oma koti ja omat ihmiset. Luottamus ihmisiin on koko ajan palautumassa. Tuttuihin ihmisiin luottaa jo täysin, mutta vieraita ihmisiä kohtaan on edelleen epäluuloinen. Hän on hyvin hellyydenkipeä, rauhallinen, uskollinen, ihana koiruli. Hänen kanssaan ei tarvitse leikkiä kuten tyttären toisen koiran kanssa. Vannille riittää, kun saa olla lähellä turvallisia ihmisiä ja saa rapsutteluja ja silittelyjä.

Vanni on ollut täysin terve. Masukin on rautaa. Katsokaa tuota kuvaa: Ei tuo ilme ole enää ”anteeksi että olen olemassa”-ilme. Onneksi on olemassa niitä ihmisiä, jotka jaksavat puurtaa kodittomien eläinten hyväksi! Ja minua ilahdutti, kun löysin nämä Mian sivut ihan tuon musiikin tähden ja sitten huomasin, että hänelläkin on löytökoiria. Kipinä tarttui minuunkin ja joulun alla minulle tulee Pietarista löytökoira. Kerron sitten siitäkin. Tulee Kodittomat koirat-yhdistykse kautta.

Elina Hiltunen, Heinola

LUISA TOI EÄMÄÄNI SISÄLTÖÄ

Ihania tarinoita niistä, jotka ovat rakkautta vailla. Itse tutustuin vinttikoiriin sijoituskoiran kautta ja rakastuin välittömästi. Mutta sopivan elämäntilanteen löytymiseen menikin tovi aikaa, kunnes maaliskuussa 2006 kotiini saapui pieni koirapakolainen galgo TripleA:sta.

Alkuun niin arka ja laiha koira sai pian luottamusta ja oikeudenmukaisuutta osakseen. Niinpä siitä kehittyi kolmessa kuukaudessa varsinainen prinsessa ja hännän heiluttaja. Alkuun oma epäilys ja usko omasta pärjäämisestä on poispyyhittyä elämää. Pärjäämme hyvin ja usein mietinkin, kuka pelasti kenet? Minä toki toin Luisan pois hirvittävästä maailmasta, mutta Luisa toi elämääni paljon muuta sisältöä. Monet harrasteet jäivät, enkä ole niitä kaipaillut. Pitkät lenkit metsässä, sammaleessa maaten ja auringosta nauttien, korvaavat monet muut asiat.

Kuten olen monille muillekin kertonut, tämä on minun missioni. Etsiä ja löytää poloinen ja antaa sille oikea koti. Ja pian, heinäkuussa, perheemme kasvaa uudella galgolla, kun 3-vuotias Eliot saapuu Asokasta.

Anna-Maija, Kotka Ps. Luisa ja Eliot tulivat täältä: Katso.

ONNETTOMUUSPAIKALTA KADONNUT

Olin koulussa tuon aamupäivän ja lähdin kohti mieheni työmaata hakemaan autoa. Mieheni kertoi samalla, kun antoi auton avaimet käteeni, pihallemme tulleesta koiranpennusta sanoen minulle: ”Sinulle on yllätys kotimme oven takana.” Ihmettelin mikähän se on? Saavuin pihaan ja samalla huomasin todella laihan ja aran tuntuisen koiranpennun rappusilla odottamassa. Pentu tervehti minua, kuin olisi aina meillä asunut, eikä vain juuri samana päivänä pihaan ilmestynyt. En uskaltanut ottaa koiraa sisälle, sillä meillä oli 2 aikuista kissaa siellä odottelemassa ulospääsyä. Keitin kaupasta tuomani silakat kissoille ja laitoin pieneen astiaan myös pennulle keitettyä kalaa ja vein rappusille. Pentu söi ahmimalla astian hetkessä tyhjäksi ja nuoli kättäni kiitokseksi. Aluksi aloin soittelun poliisille tietääkseni, että oliko mitään tietoa koirasta ja mitä sen kanssa teen. Poliisi vastasi kyselyihini, että koirasta ei ollut mitään tietoa heillä ja käskivät minun viemään sen koiratarhalle. Soitin miehelleni ja sovin hänen kanssaan, että koira viedään seuraavana päivänä tarhalle odottamaan omistajaansa.

Otin koiran sisälle ja vein sen olohuoneen puolelle ja suljin ovet huoneesta, että kissat eivät pääsisi sisään. Annoin koiralle lisää ruokaa, tein koulutehtävät ja katselimme yhdessä televisiota, koira jalkojen juuressa. Puhelin niitä näitä pennulle ja rapsuttelin sitä korvan takaa. Tuli ihan paha mieli, kun muistelin edellistä koiraamme, joka oli jo ollut poissa luotamme pari vuotta. Ringo oli ollut terhakas melkein loppuun asti, 16-vuotias tiibetinspanieli. Luopuminen siitä oli kamalaa ja silloin päätimme mieheni kanssa, ettei uusia koiria tule ja otimme vanhalle kissallemme kaveriksi uuden kissan.

Mieheni nukkui pennun kanssa sen yön olohuoneessa suljettujen ovien takana ja kissat kiersivät kehää ovien takana ja ihmettelivät mitä siellä on sellaista mitä he eivät saa mennä katsomaan.

Aamulla veimme pennun tarhalle ja kerroimme mistä sen olimme löytäneet. Koiraa ei oltu kyselty tarhalta, joten tarhanpitäjä päätti laittaa lehteen ilmoituksen omistajan löytääkseen. Pentu oli tarhalla vain sen yhden viikon, soittelimme sinne ja pyysimme, että saisimme käydä katsomassa koiraa, mutta tarhanpitäjä ei antanut lupaa siihen, sanoen pennun kaipaavan meitä koko ajan. Mietimme koiranpentua päivittäin ja päätimme hakea sen pois tarhasta, jos omistajaa ei löydy. Omistaja löytyi sen lehti-ilmoituksen avulla, muttei hän voinut ottaa koiraa luokseen. Hän oli loukkaantunut liikenneonnettomuudessa, eikä pystynyt enää koirasta huolehtimaan. Myös pentu oli ollut samassa onnettomuudessa ja kadonnut silloin omistajaltaan. Koirasta oli tehty katoamis-ilmoitus kolmen eri paikkakunnan poliisille ja vaikka koirasta ilmoitin silloin heti alkuun poliiseille, he eivät muka mitään siitä tienneet. Minusta se oli aika outoa.

Sen viikon sisällä olin toivonut monta kertaa, ettei omistajaa löydy ja saamme koiran itsellemme. Omistaja kuitenkin löytyi, mutta saimme silti tuon pennun itsellemme. Se oli aamu, kun ensin kävimme lemmikkieläinkaupasta hakemasta pennulle pannan, talutinhihnan, herkkuluun ja muuta tarpeellista, tämän jälkeen käänsimme auton nokan kohti tarhaa. Tarhanpitäjä tuli vastaan meitä kysyvä ilme kasvoillaan, huomasi pennulle tarkoitetut tarvikkeet, sanoi nauraen arvanneenkin meidän hakevan pennun itsellemme lemmikiksi. Hän meni tarhaan ja kohta pieni karvakasa juoksi suoraan minua kohti tarhan sisältä alkaen nuolla lipittämään naamaani. Siitä alkoi yhteinen 10 vuoden taival tämän maailman ihanimman koiran kanssa.

Pentu sai uudeksi nimekseen Sesse. Alkutaival oli vaikeaa, sillä Sesse oli todella vikkelä ja aina pahanteossa. Mutta tämä oli vain se pentuaika, sittemmin pennusta kehittyi kaunis ja erittäin viisas koira.

MITÄ ALLILLE OLISI TAPAHTUNUT?

Tässä uusi perheenjäsenemme Alli, joka lensi Espanjasta Suomeen uudenvuodenaattona klo 4 Espanjan kulkukoirat ry:n avustamana. Rakastuin Alliin ensi silmäyksellä ja heti kun pääsimme kotiin se oli ystävällinen kissalle, koiralle ja viidelle lapselle! Alli oli täynnä matoja ja korvapunkkeja tullessaan, mutta sai lääkkeet ja parani.

Hän on kaikkea mitä koiralta voi toivoa. Häntä heiluu heti, kun Allia katsookin ja Alli ryntää syliin suukottelemaan. Alli makaa selällään sohvalla, vaikka koko illan, jos vaan löytyy rapsuttelijoita ja niitä meidän talossa riittää! Sisäsiisti Alli oli jo muutaman päivän päästä. Pesu, kampaus, kynsien leikkuu ym. onnistuvat moitteettomasti!

Kulkukoiran hankkiminen arvelutti toden teolla ja kaikenlaiset uhkakuvat ja pelot kummittelivat päässäni, kun talossa on lapsiakin näin monta. Nyt kun Alli on täällä, hymyilyttää ihan mielikuvitukseni! Mikään peloistani ei käynyt toteen. Suosittelen koko sydämestäni kaikille koirien ystäville löytökoiran hankkimista. En tiedä mitä Allille olisi tapahtunut ilman meitä, mutta tuossa, kun Alli makaa sohvalla ja näen miten hyvä sillä on olla, tunnen suurta onnea ja oikeudenmukaisuutta.  

Elina Lieto & Alli