Odotusaika on ollut ’helppo’, olen ollut siitä hyvin kiitollinen, sillä tiedän, ettei se ole itsestäänselvyys. Ehdin kokemaan myös Suomen ennätyslämpöisen kesän, ennenkuin h-hetki koitti. Synnytyssuunnittelussa kävin jo viikoilla 40+6, vauvan koon arvioimiseksi, mutta se olikin tällä kertaa niin pieni, ettei käynnistystä ajateltu kuin vasta 42 viikolle. Synnytys käynnistyi siis tälläkin kertaa itsestään ja eteni niin nopeasti, että ajettiin pikavauhtia sairaalaan!

Aika koittaa…

Olin varautunut synnytykseen jo viikoilta 37, sillä neuvolantäti ja neuvolalääkäri alustivat minua käynnistykseen jo silloin. Edellisen vauvani paino oli syynä siihen, mutta tällä kertaa jätin herkut vähemmälle ja niinpä vauvankin kokoarviot olivat niin ’normaaleja’, ettei käynnistämiseen päädyttykään. Oli maanantai aamu, kun heräsin erikoiseen oloon. Kivuttomia supistuksia aloin tuntemaan puoli seitsemästä alkaen. Niitä ilmaantui noin 10min välein ja tunnin sisään jo viiden minuutin välein. Nousin, pukeuduin ja aloitin rivakasti aamutouhut. Miehelleni ilmoitin, että tänään taitaa olla se päivä. Hän innostui ja lähti pikaisesti vielä asioilleen. ’Pidä sitten puhelin päällä, jos tulee äkkilähtö’ – hän huuteli mennessään autoonsa.

Kiidin huoneesta toiseen samalla kun tunsin supistusten kovenevan. Keräsin tavaroita, siistin paikkoja ja kirjoitin supistuskalenteriin aikoja. Kaksi tuntia kestäneet kivuttomat supistukset olivat asteittain muuttuneet kivuliaiksi, jopa niin kivuliaiksi, että jätin lastenhuoneen lelut keräämättä ja huusin, että nyt kaikki autoon ja äkkiä!

Vauhdilla sairaalaan

Vielä ennen autoon istumista ’otin vastaan’ supistuksen yrittäen hengittää rauhallisesti. Väliä oli enää 2-3minuuttia ja oltiin vielä 45minuutin ajomatkan päässä synnytyssairaalasta. Moottoritiellä mies ajoi huimaa vauhtia koko matkan, hän oli tosissaan ja niin oli vauvakin tosissaan tulossa. Supistusten välissä soitin äidilleni, hän sanoi: ’Voi lapsi rakas, koita kestää, me rukoilemme täällä puolestasi’. Äidin sanat saivat minut kyyneliin.

Nopeasti synnytysvastaanotolle

Autossa oli vaikea istua, niin kipeitä supistukset olivat. Yritin olla niin, etteivät takana istuvat lapset näe tuskaisia kasvojani, mutta kyllä he ymmärsivät tilanteen silti. ’Äiti lopeta toi vatsakipu’ – sanoi 3,5vuotias tuleva isoveli. Isä selosti sitten, että kaikki on hyvin, vaikka äidillä on kipuja. Matkalta soitin jo sairaalaan, että täältä tullaan ja todella tihein ja kovin supistuksin. ’Selvä, laitetaan synnytyssali valmiiksi’. Mies ajoi auton suoraan ovelle, josta lähdin kävelemään tuota valtavan pitkää käytävää kohti synnytysvastaanoton ilmoittautumispistettä. Tuota käytävää eräs isä kutsui Via Dolorosaksi. Kärsimysten tieltä se todella tuntuikin, vaikkei tietenkään siltä, miten hirveältä Jeesuksen kulkema kärsimystentie mahtoi tuntua… Vastaanotolle tuli heti hoitaja, joka vei minut synnytyssaliin. Sinne saapui kätilö ja harjoittelija. Nähtyään tuskani, he valmistautuivat saman tien epiduraalin antamiseen.

Apua kipuihin

Kaikki kätilön touhut tuntuivat kestävän ikuisuuden. Tuskat olivat kovat. Supistuksissa kiskoin miehen kättä, heilutin päätäni ja yritin kestää. ’Kunpa tämä olisi jo ohitse’ toistin mielessäni. Tiesin, että toiset eivät koe niin suurta kipua kuin toiset, mutta tuskaa tämä on! Kun kanyyli ja tippa oli laitettu, vauvan sydänkäyrää mittaavat anturit asennettu ja selkä pesty, saapui puudutusta antava lääkäri ja harjoittelija. Harjoittelija sai antaa puudutuksen ja onnistui toisella kerralla. Köyristin selkää, niinkuin kissa, kun puudute annettiin. Helpotusta he lupasivat 15-20min kuluttua. Kiitin heitä ja aloitin ajan laskemisen.

Tuskien taival

Välillä tarrasin harjoittelijankin käteen ja kiskoin sitä, kun luulin, että mies oli siinä. Käsi tuntui kuitenkin niin pehmeältä, että pyytelin sitten anteeksi, kun synnytys oli ohi. Puudutus alkoi viimein tehoamaan ja sain hyvin ansaitun 1,5 tunnin lepotauon. Voi miten ihana se oli! Sitten tunto alkoi palautumaan, kätilö teki sisätutkimuksen ja sanoi, että nyt vauva oli laskeutunut nyt niin, että tukkaa näkyy’. Sitten kun tunnet ponnistamisen tarvetta, anna tulla vaan!’ Enkö kerkiäkään saamaan toista annosta epiduraalia ponnistusvaiheeseen – kysyin kauhistuneena. ’Ei enää, pudendaalin voi kuitenkin antaa’ – sanoi kätilö napakasti ja niin hän tilasi lääkäriä. Minulle tuo pudendaali ei tuntunut auttavan kuin ehkä 10-20%. Kamalaa oli saada tietää, että kivulla tässä mennään se pahin vaihe. Vaikka pyysin jalkatukia, en kuitenkaan käyttänyt niitä kuin ’käsitukina’. Olisin halunnut ne tuet, joihin voi laittaa jalkapohjat, ei sääret, mutta ei siinä kerinnyt enää korjailemaan asioita, kun tuskat yltyivät. Silloin kätilö teki mainion ehdotuksen: ’Ota sängyn päädystä kiinni ja mene kontilleen. Näin saat painovoiman avuksesi’. Tein työtä käskettyä. Uppouduin omiin maailmoihini ja rukoilin mielessäni: ’Herra auta minua’. Silloin sain kuin ihmeellisen kyvyn taistella eri tavalla. Suljin silmäni ja keskityin ponnistamaan hitaasti alaspäin. Otin taas keuhkot ilmaa täyteen, enkä keskittynytkään pitämäänkään leukaa rintaa kohti vaan painamaan lasta alaspäin. Kaksi keskittynyttä, pitkää ja hidasta ponnistusta alaspäin ja harjoittelija sanoi ’Vauvan pää syntyi jo!’ Kätilö oli juuri n.2 sekuntia sitten painanut oven kiinni ja sanonut ’soita sitten kun alkaa tapahtumaan’. No nyt tapahtui! Kesken tapahtuman jouduin kääntymään ympäri ja synnyttämään ’lopun lapsen’ sitten puoli istuvaltani. Sen jälkeen sain kuulla mitä ihanimman äänen: vastasyntyneen elämää täynnä olevan itkun.

Onnellista!

Se on ohi! Se on ohi! Kiitos Jumalalle’ – toistin ääneen ja äänettömästi sydämessäni. Jumala auttoi minua, antoi viisautta, kun omat voimat loppuivat. Uusi elämä on syntynyt. Tärisin vielä kivusta kätilön touhutessa vielä istukan ja jälkeisten kanssa. Sitten lastenhoitaja antoi vatsani päälle ihanan pienen tytön, jolla oli maailman suloisimmat huulet. Se rauhoittui heti päästyään lähelleni ja minä pidin silmiä kiinni ja olin niin onnellinen. Uskoisin, että me molemmat olimme.

Olin silmät kiinni, mies silitti kättäni ja kuiskasi: ’Olit mahtava. Rakastan sinua.’ Se tuntui niin hyvältä.

Kätilö selosti synnytyksen kulun seuraavalle kätilölle, joka tuli seuraavaan vuoroon. Lastenhoitaja vei vauvan pesulle ja mitattavaksi. Kuuntelin levollisena, mutta tarkkaan, mitä hoitohuoneessa vauvasta sanottiin.

Vauvan painoa oli jännitetty varsinkin neuvolassa eniten. Yli viiden kilon vauvan synnytys on jo riski sekä äidille, että vauvalle. Olinkin tässä raskaudessa sokeriseurannassa, mutta mitään ei ilmennyt. Tunnustan kyllä nauttineeni vähemmän kaikkia herkkuja ja se taisi todella auttaa. Vauva painoi 3,950kg ja näyttikin hurjasti pienemmältä kuin edeltäjänsä, isoveljensä.

Pituutta pikkutytöllämme oli 51cm, kun isoveljellä oli 57cm. Eli pienemmäksi jäi, vaikka viikkoja oli 42. Tai pieneksi meille. Kätilöltä tiedustelin Suomi-vauvan keskipainoa ja hän ilmoitti sen olevan 3,500-3,700kg. Päänympärys oli 35,5cm. Tämä pikkuinen tyttö laskettiin sitten rinnalleni ja hän alkoi heti imeä kuin vanha tekijä. Ihmettelimme siinä yhdessä Jumalan luomistyötä. Kuinka tuo pieni vauva tietää heti mistä ja miten saa ruokaa ja miten äidin rinnoista alkaa heti tulemaan maitoa vauvalle ruuaksi. Kaikki on niin hienosti suunniteltua ja tarkasti tehtyä. Katselin pientä vauvaani ja hän minua. Tutkailimme toisiamme ja tutustuimme. Oli ihmeellistä yrittää ajatella, että tuo on nyt sitten se joka on potkinut useita kertoja mahassani, tuo on juuri se sama maha-asukki!

Sisarukset kohtaavat

Kätilö saattoi meidät synnyttäneiden osastolle. Mies oli jo soittanut molempien vanhemmille ja he olivat kovasti tulossa katsomaan. Jouduin heti kysymään hoitajilta erityislupaa siskoni saapumiseen osastolle, koska nykyään vain isovanhemmat saavat vierailla osastolla vauvan omien siskojen ja oman isän lisäksi. No lupaa ei annettu, mutta näytin vauvaa ovelta. Vauvan omat sisarukset saivat tulla ihan lähellekin ja voi sitä riemua. isosisko (5.v) sanoi: ’Toi on niin ihana.. Se on maailman suloisin vauva’ ja isoveli 3,5v taas pusutteli vauvaa poskille niin tiuhaan, että piti vähän toppuutella. Oli se niin suloista katseltavaa!

Synnyttäneiden osastolla

Osastolla oli ihanaa. Ruokaa tarjoiltiin suoraan huoneisiin ja jääkaapilta sai hakea jugurttia, viiliä, mehuja ja leipää niin usein kuin hyvältä tuntui. Huoneet oli uusittu ja huonetoverit mukavia. Olipa viereisellä osastolla hyvä ystävänikin yhtä onnellisessa tilanteessa kuin minäkin. Siskot ja vanhemmat ja appivanhemmat toivat niin kauniita kukkapuskia, että tuli itsellekin vallan prinsessa olo. Näpyttelin vauvaviestejä tutuille ja katselin pikkuista kääröä vierelläni.

Mummilaan

Koska vauvan arvot olivat hyviä, paitsi yksi yön sokeriarvo, päästiin kotiin jo kahden päivän kuluttua. Lisämaitoa olin pyytänyt kahtena päivänä pikku tilkan, kun tunsin, ettei oma maito oikein vielä laskeutunut. Vasta neljäntenä päivänä sain/jouduin tuntemaan sitä pistelyä rinnoissa, mitä tuntee maidon laskeutuessa. Imettäessä tuli jälkisupistuksia, joihin sain kipulääkettä. Se auttoi vain hieman, sillä niin ärhäkkiä ne olivat. Ne tuntuivat kuitenkin pieniltä synnytykseen verrattuna, niin kuin varmaan kaikki 🙂 Oma kroppa palautui ihan pikkuhiljaa. Tulehduksen onnistuin saamaan (taas), niin kuin joka synnytyksen jälkeen on käynyt. Siihen sain 2 antibioottikuuria. Mutta muuten kaikki oli hyvin. Sain pakata kaikki ihanat kimput ja kortit, hyvästellä mukavan huonetoverin, joka toipui keisarinleikkauksesta ja pukea vauvan omiin vaatteisiinsa. Mies saapui hakemaan meitä ja olo oli ihmeellisen hieno vaikka ulkona satoi kaatamalla.

Kotiin totuttelemaan

Perinteen mukaan sain viettää vielä 3 päivää lapsuudenkodissani ’passattavana’. Siellä kävi muutama tuttukin vauvaa katsomassa. Äiti hemmotteli meidän pilalle ja isänikin tuntui olevan innoissaan viipymisestämme. Kotiin palattiin vasta vauvan ollessa 5 päivän ikäinen. Kotona alkoi uuden järjestyksen harjoittelu, mikä vie aikaa. Mutta kaikki on paremmin kuin koskaan, sillä onhan meille annettu todellinen taivaan lahja, pienen pieni tyttö.