Suvun ensimmäinen poika-vauva!
Odotusajan loppupuolella todella tunsi kantavansa vauvaa, silloin en onneksi vielä tiennyt minkä kokoinen ’isäntä’ on odottamassa syntymähetkeään. Kaksi tytärtäni, 1,7 ja 4-vuotiaat, odottelivat kovasti h-hetkeä, joka koitti viimein juuri ennen sovittua käynnistämistä.
Näin sujui 4h 50min kestävä 5,230kg painavan ja 57cm pituisen pojan synnytys, kun odotusviikkoja oli kertynyt 42+1.
Yliaikaistarkastus
Kolmannesta lapsestani ja sen odotuksesta olin kertonut vain ihan muutamille tutuille, mutta tuntui siltä, että sain eniten tekstiviestejä, sähköposteja ja soittoja kuin mitä ikinä ennen. Viimepäivien odotus oli siis todella odotusta. Vatsa tuntui painavan ja mietteitä oli vaikea pitää erossa tulevasta koettelemuksesta: synnytyksestä.
Pari viikkoa ennen h-hetkeä vain hieman kipeitä supistuksia oli tullut puolitoista tuntia. Vein jo viimeisiäkin tavaroita eteiseen ja lopulta Raamattunikin, mutta lähtöä ei tullutkaan. Ei vielä.
Sain kutsun pääsiäisen pyhien jälkeen synnytyssairaalan yliaikaistarkistukseen. Silloin viikkoja oli kertynyt tasan 42. Sairaalassa kaikki todettiin olevan hyvin: kuunneltiin kauan vauvan sydänääniä, olin sekä makuulla, että keinutuolissa. Otettiin verikoe ja mitattiin pulssi. Lääkäri teki myös gynekologisen tutkimuksen ja vauvan painoksi arvioitiin silloin 4,600-4,700kg. Tämä sai lääkärin päätymään pikaiseen käynnistämiseen, vaikka vauvalla ja itselläni olikin kaikki hyvin. Sovittiin käynnistys seuraavaan aamuun puoli 9:ksi. Lääkäri toisteli usein samaa lausetta: ’Toivottavasti synnytys nyt kuitenkin käynnistyisi itsestään’. Aikaa oli vain vajaa 20 tuntia ja käynnistys sitten tapahtuisi. Ilmoitin asiasta heti miehelleni ja äidilleni ja sitä kautta useille tutuille ja sisarilleni. Moni rukoili asian puolesta ja tuntui siltä, että nyt on Jumalalla mahdollisuus toimia, näyttää voimansa ja niin kävi…
Ihme tapahtui juuri ennen käynnistystä
Illalla supistukset alkoivat. Ihmeellistä! Istuin koneen ääressä ja tein valmiiksi viimeisiä työpäivityksiä. Olin monistanut itselleni supistuskalenterin, joka oli asetettu lähelleni. Siihen vuoroin miehen kanssa kirjoittelin milloin supistus alkoi, loppui ja kauanko kesti väliaika seuraavaan. Supistukset eivät olleet vielä niinkään kipeitä tai säännöllisiä, mutta ne olivat alkaneet, kiitos Herralle!
Matkaan!
Pakattiin viimein kaikki loputkin tavarat, siistittiin koti lähtökuntoon ja raahattiin porukka autoon: neljä koiraa, kaksi pientä tyttöä ja me vanhemmat sekä pian syntyvä vauva masussani. Kesken matkan kirjoittelin aikoja ylös, supistukset olivat jo vähän kivuliaampia. Oikea hengitystekniikka löytyi vanhasta muistista: hitaasti nenän kautta sisään ja vielä hitaammin suun kautta ulos. Muistissa oli.
Tunnelma oli ihmeellinen. Kello oli yli 12 yöllä, kun veimme yhtä koiraa hoitoon ystävälle, lapsia anopille ja loput koirat lapsuudenkotiini. Vanhempani nousivat vastaanottamaan meidät ja siinä sitä ihmeteltiin tarkkaa aikataulua, synnytys oli alkanut, eikä tarvinnutkaan käynnistää, mahtava juttu! Ilmassa oli odotuksen tuntua, koiratkin tuntuivat vaistoavan sen. Kömmimme kuitenkin vielä nukkumaan. Hetkeksi.
Aika koitti!
Neljältä heräsin tosi kipeisiin supistuksiin. Nousin ylös ja herätin mieheni ’Nyt taitaa olla lähtö – ihanaa ja kamalaa – lisäsin. ’Herätä mut ihan kohta – mutisi aviomiehen kiharainen pää tyynyjen välistä. ’Ei nyt tää on sitä’ – vakuutin ja taas tuli supistus, nyt enää kolmen minuutin väliajan jälkeen. Äiti tarjosi vielä nopean teehetken alakerrassa, kunnes sanoin, että meidän on mentävä. Supistukset painoivat minut kokoon polvilleni, ne olivat niin voimakkaita. Matkaa sairaalaan ei ollut kuin 10min. Sairaalan käytävällä minun oli pakko taas polvistua maahan ja ottaa kiinni jostain.
Suoraan saliin!
Ilmoittautumisessa hoitaja katsoi minua hetken, kun tukeuduin seinään rajusta supistuksesta. ’Monesko lapsi? – Kolmas. ’Onko noi supistukset jo noin kovia? Nyt mentiin!’ Hän hätyytteli miestäni nopeammin hissiin. Minut ohjattiin saliin, jossa vaihdoin vaatteet ja asettauduin salin sängylle. Supistuksia tuli nyt 2-4 minuutin välein ja kätilö riensi oitis soittamaan anestesialääkäriä antamaan puudutusta.
Helpotusta tuskiin
Vasta spinaalin jälkeen pystyin miettimään asioita uudelleen. Ihana lepotila valtasi kehoni ja taas oli helppo hymyillä. Spinaalin vaikutus kestää puolestatoista kahteen tuntiin, laitan sinulle oksitoonitippaa, jotta synnytys etenesi nopeammin’ – ilmoitti nuori kätilö, joka vaihtui toiseksi kätilöksi hetken päästä. Mieheni tarkkaili käyriä näytöltä.
Vaikeita tilanteita!
Yllättäen kätilö sanoi, että enää kolme supistusta ja voit alkaa ponnistamaan. Ja minä ponnistin ja ponnistin, otin nopeasti keuhkot täyteen ilmaa ja taas ponnistin. Kätilö pyysi lastenhoitajan avuksi. Molemmat taistelivat. Katsoin mieheeni ja sanoin ’Rukoile’. Lapsi oli tiukassa. Ei ollut paljon aikaa. Kätilö neuvoi minut nopeasti ylöspäin ja sitten ottamaan omista jaloistani polvien takaa kiinni. Kätilö otti jalkavoimansakin jo mukaan, tönäsi jalallaan sänkyä vasten kiskoessaan vauvaa ulos. Viimein hän sanoi: ’kerta vielä, hitaammin, hitaammin’. Lapsi oli syntynyt!
Komeat mitat!
Kului hetki ennenkuin kuulin hennon rääkäisyn, mutta kun kätilö nosti vauvan rinnalleni peittoni alle, sain huomata, ettei itse pikkukaveri ollut lainkaan hento. Tämä vauva oli iso, harteikas ja voimakkaan oloinen. Tunsin itseni täysin puutuneeksi puupökkelöksi, jonka alaosa oli irti muusta kehosta. Ponnistusvaihe oli ollut niin rankka ja hektinen, että kesti hetken, ennekuin tajusin meitä kohdanneen onnellisuuden ja siunauksen: miten ihanan vauvan olimme saaneet!
Äidin onni oli uusi ja tuore tunne kokea näin kolmannenkin kerran. Tämä hetki oli ainutlaatuinen ja tiedän, että monet esirukoukset auttoivat minua jaksamaan läpi todella rankan ponnistusvaiheen. Nimittäin… Vauvani oli lastenhoitajan ja lastenlääkärin koko uran suurin ja kätilöni toiseksi suurin vauva: 5,230kg ja pituutta 57cm. Päänympärys 39cm. Oli siinä ponnistamista! Mutta komea oli vauvakin. Ihailin hänen huuliaan, mustia silmiään ja leveitä käsiään.
Lastenlääkäriä myöten kaikki ihmettelivät pojan kokoa. Häneltä mitattiin kaikki arvot moneen kertaan, jopa jalan pituus. ’Ei tuolle maitoa tarvitse antaa, vaan muusia’ – sanoi kätilö. Vauva pestiin, puettiin ja kapaloitiin. Itse kävelin suihkuun lyhyin askelin toistaen itselleni: se on ohi, se on ohi!
Meitä hymyilytti, kun katsoimme kelloa tasan 9:ltä, jolloin synnytys olisi pitänyt käynnistää: lapsi syntyi 8:50. Jumalan aikataulu oli äärimmäisen tarkka. ’On aika syntyä ja aika kuolla’ – kirjoittaa Salomo.
Johdatusta pienessä elämässä
Myöhemmin sain huomata, miten Jumala oli mukana kaikissa vauvaan liittyvissä tapahtumissa myös jälkeenpäin. Vauvan sokeriarvo oli 2,9, vaikka 3 on raja ja hän joutui heti sokeritarkkailuun. Sokeria mitattiin vauvan kantapäästä 4 tunnin välein. Mutta ihmeellisesti arvot nousivat. Sitten saturaatioarvot heittelehtivät, mutta nekin korjaantuivat viimeisellä kokeella ja vielä jännitettiin kohonneita tulehdusarvoja. Kaikissa näissä kokeissa, minulle kerrottiin, että jos arvot eivät asetu, niin vauva siirretään luotani pois lastenosastolle, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Esikoiseni kanssa kävi niin alhaisten sokeriarvojen takia ja kipittelin toiseen päähän sairaalaa monta kertaa päivässä imettämään. Se oli surullista joutua eroon vauvasta ja vauva äidistä.
Lisämaitoa vauva sai noin viidesti 5ml kolmen päivän ajan. Soittelin hoitajakelloa aina, kun pieni itkuskeli imettämisen jälkeen. Oma imetykseni lähti käyntiin kolmantena päivänä synnytyksestä. Sitä ennen maitoa tuli vain vähän. Edellisten lasteni kohdalla, pääsin täysimetykseen vasta n. viikon kuluttua synnytyksestä. Kaikissa, pienissäkin asioissa kerroin pyyntöni Taivaan Isälle ja Hän vastasi aina. Se oli ihmeellistä!
Osastolla oli ihanaa
Synnyttäneiden 2A osastolla oli ihana olla, vain jälkisupistukset olivat kurjia, mutta sain niihin säännöllisesti kipulääkettä. Osastolla eksyin usein jääkaapille jatkuvan ruokatarjoilun lisäksi. Innostuin erityisesti laktoosittomasta piimästä. Erikoinen mielihalu sinänsä. Viestejä kirjoittelin yömyöhään saakka ja ihastelin uutta elämää vierelläni. Halusin pitää pienokaisen lähelläni ja hän tottuikin etuoikeuteensa samantien. Hoitajat olivat aivan ihania, auttavaisia ja sydämellisiä.
Kyllä meillä on luxus hoito täällä Suomessa, toista on Afrikan viidakoissa, joissa naiset menevät viidakkoon yksin synnyttämään ja selviävät jos selviävät.
Mummi, pappa ja mummo ja sisaret tulivat ihmettelemään lähisuvun ensimmäistä poikalasta. ’On se kyllä niin miehen näköinen, pulisongit ja kaikki!’. Vauva kiersi sylistä syliin ja kaikki olivat ihmeissään.
Tutustuin mukavaan huonetoveriini, hänen kanssaan juteltiin kaikkea vauvoista. Neuvoin varsinkin röyhtäyttämisen tarpeellisuudesta aina ruokailun jälkeen.
Kotiin
Kolmen päivän kuluttua täyshoito sairaalassa jäi taakse. Lastenlääkäri tarkisti vauvan ja saatiin lupa lähteä. Nyt jo kolmen lapsen isä haki meidät seuraavaan hoitopaikkaan, mummolaan. Mummolassa olon jälkeen lähdettiin omaan kotiin. Videokamera ja kamera kävi, kun pikkumies vietiin ovesta sisälle omaan kotiin. Koirat ottivat uuden perheenjäsenen innolla vastaan, mutta kaikista onnellisimpia olimme me: minä ja mieheni.
