Lähtö koittaa!

Viimeiset 7 kuukautta olin enemmän tai vähemmän miettinyt tätä päivää ja kun se sitten viimein koitti, elin kuin uudelleen nähtyä unta. Tiesin, kuinka rukouksiini oli vastattu ja olin turvallisella mielellä. Sillä muutaman tunnin päästä olisi edessä ollut yliaikaistarkastus ja mahdollinen käynnistys – mitä en toivonut. Nyt synnytys käynnistyi luonnollisesti ja vielä ’helppona päivämääränä muistaa’ eli 12.12!

Supistukset alkoivat ensin lempeästi. Ensimmäinen väli oli peräti 30 minuuttia, seuraava vartti ja sitten aloinkin jo täyttämään supistuskalenteria. Kun supistukset tulivat kivuliaiksi ja innostuivat esiintymään jo 5-8 minuutin välein, herätin aviopuolisoni: ’Nyt Harri mennään’. ’Ooksää varma’. ’Olen. Mennään.’ Ja me lähdettiin!

Matkalla sairaalaan supistuksia tuli jo 1-2minuutin välein! Kysyttiin anopilta numero sairaalaan ja hän kerkisi jo soittaakin sinne, ennenkuin me. Eli tulostamme kyllä tiedettiin 🙂

Olin ajatellut spinaalipuudutetta, koska se on noin 10 kertaa miedompi kuin epiduraali, mutta tutkimuksen jälkeen, kätilö ehdottikin pudendaalia tai epiduraalia. Pudendaalista minulla oli kokemusta, ja muistin, ettei se riittänyt, kuin ponnistusvaiheen kipuihin, joten valitsin tutun epiduraalin.

Supistukset olivat kovin kipeitä ja raastoin mieheni kättä, kun se oli lähellä. Kätilö kehotti minua vaan hengittämään hitaammin supistuksen aikana. Sekin muuten helpotti hieman. Ilokaasuakin hän ehdotti, mutta se veti vaan pään sekaisin ja kaupan päälle tuli vielä huono olo, joten jätin sen pois laskuista.

Kun selkä oli pesty ja desifioitu kellertävällä liuoksella, puudutuslääkäri tuli, tervehti ja pyysi minut kaarevaan asentoon. Kun lääke pistettiin selkäytimeen, se todella tuntui kirvelevältä myrkyltä. Hetkeksi oikea lantion puolisko puutui kummallisesti, mutta tunne meni pian ohi. Lääkkeen jälkeen tunsin enää kaksi supistusta, sitten aine tehosi. Oi, mikä levollinen olo, pitkästä aikaa!

Viisi tuntia salissa

Vaikka automatkalla supistukset toistuivat noin minuutin välein, makuullaolo ja epiduraali hidastivat niitä selvästi. Silloin kätilö pyysi minua nousemaan ylös ja kävelemään salia ympäri, jos vain jalat pitävät ja pitiväthän ne. Kävelin tippapulloni ja puolisoni kanssa ympäri salia varmaan 14 kertaa. Sitten remmit taas kiinni ja sydän- ja upistuskäyrää katsomaan. Tilanne oli heti alkanut etenemään. Enemmän auttoi vielä, kun kalvot puhkaistiin, mikä oli ihan pikkujuttu, vaikka ensin luulin muuta. Kun makuullaolo taas tuntui rauhoittavan käyrää, nuori, mutta kovin ammattitaitoinen kätilö pyysi minua nousemaan seisaalleen uudestaan. Juuri sitä ennen hän lisäsi epiduraalia toisen annoksen. Siten hän asensi käteni kanyyliin vielä toisen tipan, oksitosiinin, joka voimistaa supistuksia (samalla aineella myös käynnistetään synnytyksiä). Vielä kolmaskin fiksu oivallus häneltä oli se, että hän päätti laittaa pudendaalin jo nyt, että se kerkiää vaikuttaa sitten ponnistusvaiheeseen, mihin epiduraali ei auta.

Lapsi syntyy!

Reilu 10 minuuttia tipan laittamisen jälkeen, sanoin miehelleni, että nyt tuntuu painoa alhaalla, eikä se enää helpota hetkeksikään. Supistukset tulevat jo puudutusten läpi. Pitäisiköhän alkaa ponnistamaan? Herra auta minua – sanoin ääneen, sillä tiesin, että nyt hetki on koittanut. Soitin kelloa ja kätilö tuli. Hän asensi sängyn toivomaani puoli-istuvaan asentoon, koska makuuasennossa saa harvemmin voimaa ponnistamiseen (koska pitää ponnistaa ’ylämäkeen’). Kun sitten aloitin ’työt’ yllätyin siitä, että kätilö sanoikin 3 ponnistuskerran päästä, että odottaisin, että hän saisi vauvan hartiat ulos… Mitä, onko vauva jo syntymässä? Ei ihme, että painon tunne alhaalla ei helpottunut, sehän oli vauva! Seuraavalla ponnistuskerralla lapsi syntyi! Sain kokea maallisista asioista kaikkein ihmeellisimmän hetken: kohdata oma lapsi ensimmäisen kerran. Halusin hänet heti rinnalleni peiton alle. Itku tyssäsi heti, kun hän tunsi sydämeni äänet ja koki lämmön lähellään. ’Äidin pieni kulta, äidin oma pieni kulta’ -toistin hänelle ja silittelin pientä päätä. Puolisoni tuli tervehtimään meitä molempia, silittämään ja suukottelemaan. Oi sitä onnellisuutta!

Kiitos Jumalalle Aika oli pysähtynyt. Olin niin onnellinen! Kaikki oli ohi. Lapsi oli elossa, minä olin elossa. Hän oli terve ja minä selvisin synnytyksestä. Kiitos Jumalalle! Mies kiirehti soittamaan äideillemme. Vauva vietiin pesulle, mitattavaksi ja punnittavaksi. Hän oli numero ’vitosemme’ kanssa suhteessa saman kokoinen. Pituutta oli komeat 52,5cm ja painoa 3,830kg. Tyttömme syntyi 12 päivää ennen jouluaattoa eli 12.12 noin puoli 12 (11:26). Taitaa mieskin viimein muistaa lapsen syntymäajan 🙂

Kun pieni tyttö oli pesty, hänet annettiin isälle syliin, joka oli myös niin onnellinen – ja väsynyt. Hän nukahti vauvan kanssa penkkiin niin sikeästi, että kätilö kävi kysymässä minulta, ottaako mieheni kahvia vai teetä. ’Mehua vaan’ -vastasin hymyillen. Sitten pääsin tsekin suihkuun. Oi se tuntui ihanalta!

Onnellisuutta

Kun lounas oli nautittu synnytyssalissa yhdessä kahden rakkaan kanssa Pommacin kera, siirryimme osastolle. Sain huoneen 12, silloin meitä jo nauratti 🙂 Tiesin kyllä, että se on pyhä luku Raamatussa, mutten tiennyt, että kaikki on näin järjesteltyä, edeltäkäsin…

Mies lähti kotiin nukkumaan. Hän sanoi tulevansa pian takaisin, minä taas kehotin häntä nukkumaan niin kauan kuin vain haluaa, kyllä me nyt pärjätään. Otin lähelleni sänkyyni uuden ihanan pienen lapseni. Silitin hänen tuuheaa tukkaansa, vaikka tiesin, että pitäisi maltaa ja antaa hänen nukkua. Olin vain niin onnellinen ja pyörryksissä kaikesta tästä.

Sisarukset tapaavat

Olimme molemmat nukahtaneet heti. Sairaanhoitaja tuli pian tervehtimään ja pyysi sitten soittamaan kelloa, jos tulee jotain kysyttävää. Papereista hän oli katsonut, että synnytyksiä on takana muutamia, niinpä hän jätti meidät pian jatkamaan unia.

Muutaman tunnin kuluttua oli päivällinen. Kuulutus tuli oikein radiosta: ’Lucian-päivän päivällinen on katettu’. Kyllä maistui ja jano oli melkoinen. Joinkin paljon, että maito laskeutuisi ja riittäisi pienelle.

Illalla tulivat sisaret. Voi mikä riemu! ’Oi se on niin söpö. Ihana!’ Pienimmät olivat hoitotädeillä kylässä, kolme vanhinta pääsivät katsomaan vauvaa ja kyllä he rakastuivat pikkuiseen heti. Ei taida lisäsylejä puuttua, eikä hoitoapua.

Synnyttäneiden osastolla

Synnytysosastolla olin kuin hotellissa. Osasto oli koristeltu joulukyntteliköin ja tuikuin, löytyi siletä kaunis kuusikin. Ruoka oli hyvää. Sain nauttia sitä ikkunapaikallani, mistä näkyi suomalainen, luminen metsä.

Pikkuinen nukkui ensimmäisen vuorokauden melkein koko ajan, sitten seuraavana olikin enemmän valvomista. Naapurissa oli myös herkkäuninen vauva ja viereisessä huoneessa joku pikkuinen, joka huusi 80% yöstä, niin kyllä siinä valvomista riitti. Mutta sitten nukuttiin päivällä. Aina kun vauvakin. Meillä riitti naapurin kanssa juttua niin, että tuntui ihan kotoisalta. Kaikki hoitajat olivat ihania ja auttavaisia.

Jälkisupistuksiin sain heiltä kipulääkettä. Niitä kuulemma tulee sitä enemmän, mitä enemmän synnytyksiä on kokenut. Kolmantena päivänä käytiin lääkärintarkastuksessa ja saatiin lupa lähteä kotiin!

Ihmetys on suuri

Kun koirat olivat tutustuneet vauvaan, tuli paikalle äitini ja siskoni, sitten hoitotädit ja pikkuiset. Kaksivuotias Adelaine oli niin suloinen, kun hän sanoi heti: ’Niin söpö. Mää hoidan vauvaa. Äiti anna, mää hoidan vauvaa.’ Hän halusi vauvaa syliin, mutta isosisko vaan näytti vauvaa ja sanoi, että sinun pitää ensin vähän kasvaa, mutta voit kyllä silittää vauvaa. Siinä minä katselin pikkuisiani ja ajattelin, miten elämässä kokeekaan ihania asioita, kun saa elää pikkuistensa kanssa. Äidin ja sisaren kanssa mentiin läpi kokemaani. Samalla ihmeteltiin vauvan ilmeitä ja eleitä. Kuvattiin pikkuista ja riemuittiin uudesta elämästä.

Vauvan kanssa kotona

Vauva osasi juoda hyvin maitoa, joten se pysyi tyytyväisenä. Pidin häntä lämpimänä pukemalla bodyn haalarin alle. Vaippoja sai vaihtaa usein. Tytär ompeli haalareiden hiansuut kiinni, ettei pikkuinen raapisi itseään, tämä osoittautui käytännöllisemmäksi, kuin puuvilla-tumppujen käyttö. Jouduin käyttämään kipulääkettä jälkisupistuksiin ja selkäkipuihin vielä öisin 3 päivää, sitten vähensin ne pois. Join valtavasti, että maito riittäisi ja se kyllä riitti. Ensikertalaisille sanoisin kuitenkin, että maidon laskeutuminen voi viedä aikaa, tärkeintä on, että jatkat imetystä. Rinnan päät ovat tosin arat, mutta tottuvat viikossa vauvan otteisiin. Lanolin-voide auttaa ja sitä on turvallista käyttää.

Jouluvauva

Oli ihmeellistä odottaa ja saada vauva jouluna. Mieleen muistui Maria, joka ihan viimeisillään joutui matkustamaan aasin selässä 130km Nasaretista Samarian kautta Beetlehemiin. Tie oli mäkinen ja voin vain kuvitella, millaisia töyssyjä tiellä oli. Perillä ei ollut synnytyssairaalaa, vaan tyly vastaanotto, jokaisessa majapaikassa. Viimein löytyi eläinsuoja, jonne Joosef kantoi vaimonsa. Ei ollut vesijohtovettä, ei puudutuksia, ei kätilöitä… Mutta mitä oli? Oli ihme, oli ensimmäinen jouluyö! Yö, jolloin Jumala syntyi ihmiseksi, pienenä poikavauvana heinien keskelle. Hän toi maailmaan sanoman, joka antaa elämän jokaiselle, joka tahtoo ottaa sen vastaan.